Harrastin ratsastusta 18 vuotta ja tein teininä osa-aikatöitä hevostalleilla. Kävin aluksi monta vuotta eri ratsastuskouluissa kunnes sain oman hevosen ja aloin keskittymään tällä valmentautumiseen sekä muiden "yksärihevosten" ratsastamiseen.

Vaikka en itse heppatyttönä tahtonut sitä myöntää, hevosten kaltoinkohtelu oli alalla enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Skenessä mukana ollessani koin kuitenkin vain äärimmäiset tapaukset kaltoinkohteluna, enkä osannut kyseenalaistaa edes niitä auktoriteetteja, jotka satuttivat minun hevostani tai neuvoivat minua satuttamaan tätä. Se vain kuului asiaan ja he tiesivät paremmin — tai näin luulin silloin.

Jopa monet alan niin sanotut gurut käyttivät todella väkivaltaisia metodeja hevosia käsitellessään ja valmentaessaan — ja valitettavasti monet näistä henkilöistä ovat edelleen tunnettuja ja vaikuttavia nimiä alalla.

Koen usein surua, kun mietin esimerkiksi, millaisia varusteita monilla hevosilla käytin: vahvoja kuolaimia, kannuksia, apuohjia, jotka pakottavat hevosen tiettyyn muotoon sekä selkeästi epäsopivia, hevoselle kipua aiheuttavia satuloita.

Lista tuntuu loputtomalta. En kykene edes laskemaan, kuinka monta kertaa aiheutin hevoselle kipua, oli kyse sitten epäsopivista varusteista, omista virheellisistä avuistani tai minulle neuvotuista kovakouraisista käsittelymetodeista — ja se tuntuu aivan kauhealta näin jälkeenpäin ajateltuna. 

Kävin 18 vuoden aikana yhteensä seitsemällä eri tallilla pitkäjaksoisesti, minkä lisäksi vierailin lukuisilla eri talleilla. Valitettavasti yhdelläkään näistä talleista hevoset eivät saaneet elää kuin hevosen kuuluisi, vaan olivat suuren osan ajasta lukittuna joko pieneen karsinaansa tai tarhaansa, ilman jatkuvaa kosketusta lajitoveriin — oma hevoseni mukaan lukien.

Ratsastuskoulut olivat varmasti hevosille kaikista surkeimpia paikkoja, sillä niissä hevoset nähtiin puhtaasti rahantekovälineinä, joista piti saada mahdollisimman paljon hyötyä irti. 

Myös hevosten kuljettaminen liikenteessä, pieneen boksiin ahdettuna, kiireisille kilpailupaikoille tuntuu nyt käsittämättömän vastuuttomalta ja itsekkäältä, kun mietin asiaa eläimen näkökulmasta. Hevonenhan on saaliseläin, jolle uudet ympäristöt ovat hyvinkin stressaavia, jopa pelottavia. Itsekin kuljetin hevosia milloin minnekin, oli sitten kyseessä kilpailut tai valmennusviikonloppu.

Joskus yritimme pakottamalla lastata hevostani kuljetusboksiin yli kaksi tuntia, mikä oli varmasti jo itsessään äärimmäisen stressaava kokemus tälle.

Myös epäluonnollinen, virikkeetön elinympäristö aiheutti hevosissa turhautumista, ahdistuneisuutta, pelokkuutta, passiivisuutta, impulsiivisuutta ja jopa aggressiivisuutta. Tällaisia käytösmalleja todistin hevosilla joka ikisellä tallilla, vaikka en tuolloin ymmärtänyt, mistä ne johtuivat — enkä osannut tulkita passiivisuutta häiriökäytöksenä.

Jotkut hevoset olivat kehittäneet jopa sijaistoimintoja kuten imppausta, kutomista ja hiekan syömistä, ja toiset saattoivat olla suorastaan vaarallisia virikkeettömien ja ahtaiden olosuhteiden tai kipuilun seurauksena.

Tällaisia vaarallisia hevosia kohdeltiin kovakouraisesti tai jopa todella väkivaltaisesti. Pahimpana näistä minulle jäi mieleen hevonen, joka sidottiin kiinni ja hakattiin raipalla, koska tämä puri ihmisiä.

Tätä hevosta ei voitu ratsastuskoulussa pitää enää tunneilla sen käytöksen takia, mutta silti minulle, tällöin 13-vuotiaalle tytölle, annettiin kyseinen hevonen estevalmennukseen. Muistan vieläkin, miten tallinpitäjä näytti minulle kylmästi mallia, miten tätä hevosta hänen mukaansa piti käsitellä tilanteessa, jossa hevonen yritti käydä päälle.

Se oli yksi elämäni järkyttävimmistä kokemuksista. Pelkäsin kuitenkin hevosta kuollakseni, joten järkytyksestä huolimatta toimin tallinpitäjän ohjeiden mukaan. Lopulta hevonen katosi tallilta ja voin vain arvata, mihin hevonen päätyi.

Hevospiireissä todella normalisoitua on myös hevosten eutanisointi tai teurastaminen jo siitä syystä, että hevosella ei pysty enää ratsastamaan. Itse asiassa niin normalisoitua, että, kun joku ilmoitti lopettavansa hevosensa, koska sillä ei voinut enää ratsastaa, kaikkien sympatiat olivat tämän ihmisen puolella.

Hevosen lopettamista perusteltiin myös usein sillä, että hevonen ei voisi elää iloista elämää ilman ratsastusta ja masentuisi. Luonnossa hevonen kuitenkin liikkuu tyypillisesti vain vaellusvauhtia eli käyntiä, eikä tarvitse ihmistä selkäänsä voidakseen hyvin — päin vastoin.

Talleilla, joilla kävin, hevoset ruokittiin tyypillisesti 3-4 kertaa päivässä. Nälkäisinä ja turhautuneina hevoset olivat hermostuneita ja jopa aggressiivisia ruokinta-aikoihin ja tyypillisesti ahmivat heille annetun ruoan.

En tällöin osannut kyseenalaistaa hevosten lukitsemista ahtaisiin karsinoihin tuntikausiksi, joten ei varmasti tule yllätyksenä, että en osannut kyseenalaistaa myöskään hevosten kehnoa ruokintatahtia.

Luonnossa hevonen pureskelee noin 10-18h vuorokaudessa, kun taas vankeudessa noin 1-2h. Ei siis ihme, että valtaosalla vankeudessa elävistä hevosista on kivuliaita vatsahaavoja. Tästäkään en heppa-aikoinani ollut koskaan kuullut, sillä alan ammattilaiset, joiden olisi näistä asioista pitänyt puhua, keskittyivät enemmän menestymiseen ja puhtaisiin suorituksiin kuin hevosten hyvinvointiin.

Lajista riippumatta ratsastuksessa, ja hevosurheilussa ylipäätään, on lukuisia ongelmia hevosten hyvinvoinnin kannalta. Alan käytäntöjä tulisi radikaalisti uudistaa, jotta se kestäisi eettistä tarkastelua edes jollain tasolla. Muutosta on onneksi tapahtumassa, mutta liian hitaasti.

Yksi tärkeimmistä askelista olisi hevosten koulutuksen perustaminen täysin positiiviseen vahvistamiseen, joka vähentää stressiä, lisää luottamusta ja parantaa hevosten hyvinvointia. Sen sijaan, että hevosia yhä kontrolloidaan paineella ja voimakeinoilla, niiden kanssa tulisi työskennellä niiden omaehtoisuutta ja oppimismotivaatiota kunnioittaen.

Itse en todennäköisesti enää lajin pariin palaisi, sillä vaikka positiivisia muutoksia tapahtuisikin, ei saaliseläimelle ihmisen kantaminen metallipalat suussa, satulavyö mahan ympäri kiristettynä ole siitä huolimatta luonnollista.

Hevoset merkitsevät minulle paljon enemmän kuin ratsastusta — he ovat ystäviä, jotka ovat arvokkaita yksilöitä ilman ratsastuksen minulle tuottamaa mielihyvää.