Todellisuus maitotiloilla ja mainosten antavat mielikuvat lehmien elämästä näyttäytyy kahden eri maailman välisenä kuiluna. Tuotannon osana lehmän elämä on kaikkea muuta kuin idyllistä: lehmät kärsivät niin jalostuksen aiheuttamista vaivoista, kivuliaista toimenpiteistä kuin huonoista ja riittämättömistä olosuhteista.

Lehmän elämä perustuu tämän lisääntymiskyvyn sekä maidon tuottamisen hyödyntämiseen, ja taloudellinen hyöty menee tuotannossa lehmän yksilöllisten tarpeiden edelle.

Elämä betonilattialla, neljän seinän sisässä

Alun perin tasangolla elänyt saaliseläin on nykyään suljettu elämään sisätilassa ja kävelemään pehmeän maan sijasta kovalla lattialla. Betonista ja kumimatosta tai ritilöistä tehty navetan pohja on kaukana siitä, mihin nautojen keho on pitkän kehityksen kautta muovautunut. Joka neljäs suomalainen lypsylehmä elää ympäri vuoden sisätiloissa, joko parsi- tai pihattonavetassa.

Pihatoissa, joissa elää yli 70% Suomen lehmistä, lehmät voivat liikkua ja käydä lypsyllä itsenäisesti. Lainsäädäntö ei kuitenkaan vaadi nautojen laiduntamista tai ulkoilua, joten monet navetan ovet pysyvät suljettuina ympäri vuoden. Laidunnusvelvoite ei koske myöskään vasikoita tai lihatuotannon nautoja.

Parsinavetoissa lehmät ovat sidottuina paikalleen, eikä niillä ole tilaa kääntyä tai liikkua vapaasti. Näissä olosuhteissa lehmät seisovat ja makaavat rivissä päivästä toiseen, mikä estää niille luonnollisen kommunikoinnin ja fyysisen kontaktin lajitoveriin. Suomessa noin 25% lehmistä elää tällaisissa rajoittavissa olosuhteissa.

Tuottava lehmä on sairas lehmä

Nykyisin tehokkuuteen pyrkiminen on johtanut lehmien jalostukseen kohti luonnotonta ruumiinrakennetta ja korkeampaa maidontuotantoa. Lehmien vuosituotos on yli 20-kertainen keskiaikaan verrattuna. Lehmän on pumpattava noin 20 000 litraa verta utareidensa kautta tuottaakseen 40 litraa maitoa päivässä. Kansainvälinen maatalouskoneiden tuottaja DeLaval vertaa tätä rasitusta maratonin juoksemiseen joka päivä. Juuri tämä äärimmäinen tuottavuus on osaltaan johtanut lehmien terveysongelmiin.

Utaretulehdus on lypsylehmien yleisin sairaus ja yksi tyypillisimmistä teurastussyistä. Tuotannossa esiintyy lisäksi esimerkiksi kivulias vedinpolkema, joka voi aiheuttaa isoa ulkoista tai sisäistä verenhukkaa, sillä alueella on suuria verisuonia. Vaurio voi syntyä, kun lehmä astuu vetimensä eli nänninsä päälle noustessa ylös.

Jalkavauriot ovat erityisen yleisiä parsinavetoissa, joissa lehmät makaavat paikallaan ja hankaavat samoja kohtia kovaan kynnykseen tai ritilään. Huonon hygienian takia osalle lehmistä kehittyy myös kivulias lantapanssari, joka polttaa karvaa ja ihokerrosta, altistaen tulehduksille.

‍Suomalaisen tutkimuksen mukaan melkein joka neljännellä naudalla on ontumia, jotka usein jäävät hoitamatta. Sorkkasairaudet voivat kroonistua ja aiheuttaa pitkäkestoista kärsimystä.

Keinosiemennys ja vasikoiden pakkovieroitus

Sairauksien ja hyvinvointiongelmien lisäksi nautojen kohtelu ja tavalliset tuotantoon liittyvät toimenpiteet aiheuttavat tarpeetonta kipua ja stressiä. Lehmän vaginan tarkistaminen ja keinosiementäminen voivat aiheuttaa tutkitusti erittäin suurta stressiä, vaikka alalla tätä ei laajasti tiedostettaisikaan.

Eläinlääkäriopiskelijat saattavat harjoitella nautojen keinosiemennystä teurastamolle viedyillä lehmillä, jolloin naudat eivät ole kiimassa, aiheuttaen kipua ja pelkoa jo valmiiksi epämiellyttävässä ympäristössä olevalle saaliseläimelle.

"Melkein kaikki tapaukset on semmoisia, että ne lehmät huutaa täyttä kurkkua koko ajan suurin piirtein yrittäessään kutsua ja löytää vasikkaansa." -Hanna, karjanhoitaja

Lehmä alkaa tuottaa maitoa vasta poikimisen jälkeen. Tuotannossa vasikat vieroitetaan emästään pian syntymän jälkeen, mikä aiheuttaa suurta stressiä sekä emälle, että vasikalle. Luonnollisesti lehmä vieroittaisi vasikkansa asteittain noin kahdeksan kuukauden jälkeen, mutta tuotannossa tämä ei ole mahdollista. Keskimäärin suomalainen lypsylehmä kokee synnytyksen ja pakkovieroituksen kolmesti elämänsä aikana ennen teurastusta.

Karjanhoitajana työskentelevä Hanna kertoo pakkovieroituksen olevan lehmälle kova paikka: “Siitä aiheutuu lehmälle tosi kova stressi. Melkein kaikki tapaukset on semmoisia, että ne lehmät huutaa täyttä kurkkua koko ajan suurin piirtein yrittäessään kutsua ja löytää vasikkaansa. Ja se huuto on pahimmillaan ne ensimmäiset pari päivää sen jälkeen, kun se vasikka on viety pois. Se emä huutaa vasikkaansa. Huuto kestää yleensä kestää useamman viikon. Ne huutelee ja ettii. Syöminen ja juominen saattaa vähentyä. Stressi on sen verran kova sillä emällä, ettei se lepää. Ravaa edestakaisin”.

Vasikat siirretään syntymänsä jälkeen tyypillisesti yksilökarsinoihin, joissa niiden liikkuminen on rajoitettua. Laumaeläiminä naudat kaipaavat toistensa seuraa, mutta yksilökarsinoissa tämä ei ole mahdollista. Tämä rajoittaa vasikoiden luonnollista käyttäytymistä ja hyvinvointia.

Käsi kädessä lihantuotannon kanssa

On myös tärkeää tiedostaa, että noin 80 % kotimaisesta naudanlihantuotannosta on kytköksissä maitotiloihin. Sonnivasikat lähetetään lihakasvattamoille tai kasvatetaan teuraskokoon lypsytilan nurkassa. Myös lypsylehmät päätyvät lopulta teurastamoille, kun niiden maidontuotanto ei ole enää taloudellisesti kannattavaa. Suomessa lypsylehmien keskimääräinen elinikä on noin 5,5 vuotta, mikä on vain neljäsosa niiden luonnollisesta eliniästä.

Suomalainen maidontuotanto on siis kaikkea muuta kuin se maalaisidylli, jota maitoyritysten mainoksissa myydään. Todellisuudessa tuotannossa piilee lukuisia epäkohtia, jotka liittyvät eläinten tarpeiden kaltoinkohteluun. Lehmät elävät ympäristöissä, jotka eivät salli niiden luonnollista käyttäytymistä tai täytä edes perustarpeita.

Vaikka hetket laitumilla keväisin ja kesäisin saavat lehmät iloitsemaan, tämä ei peitä sitä tosiasiaa, että suurin osa vuodesta kuluu tyypillisesti virikkeettömissä sisätiloissa. Ymmärtämällä paremmin tuotannon taustalla olevia käytäntöjä voimme tehdä tietoisempia päätöksiä ja edistää muutosta kohti kasvipohjaista maataloutta, jossa eläinten ei tarvitse kärsiä tuotannon osana.