Vuoden 2023 lintuinfluenssaepidemia Suomen turkistarhoilla nosti esiin kipeän kysymyksen: miksi ylläpidämme elinkeinoa, joka on paitsi eläinten kannalta epäeettinen, myös merkittävä pandemiariski?

Turkistarhoilla kasvatettavat eläimet elävät tiheään pakautuissa oloissa, jotka ovat ihanteellisia zoonoosien, kuten lintuinfluenssan ja COVID-19:n, leviämiselle. Esimerkiksi koronaviruspandemian aikana Euroopassa havaittiin useita tartuntaketjuja, joissa minkit levittivät virusta ihmisiin ja päinvastoin. Tämä sai monet maat, kuten Tanskan ja Alankomaat, luopumaan turkistarhauksesta kokonaan​​.

Suomessa kuitenkin jatkettiin lähes kuten ennenkin. Hallituksen vastaukset kriisiin olivat hitaita ja keskittyivät lähinnä tartuntojen hallintaan eikä itse ongelman – turkistarhauksen – ratkaisemiseen. Eläinten pitäminen tällaisissa olosuhteissa ei ole vain eläinsuojelullinen kysymys, vaan suora uhka kansanterveydelle.

Elinkeino, joka ruokkii tauteja

Turkistarhoilla eläinten korkea stressitaso ja alikehittynyt immuniteetti tekevät niistä erityisen alttiita virustartunnoille. Tämä luo tilanteen, jossa virukset voivat helposti muuntua ja levitä tarhoilla, joilla kymmeniä tuhansia eläimiä pidetään suljetuissa tiloissa. Virusten geneettiset mutaatiot voivat pahimmillaan johtaa muotoihin, jotka kykenevät tarttumaan helpommin ihmisiin ja aiheuttamaan laajamittaisia epidemioita.

Vuonna 2023 koettu lintuinfluenssaepidemia johti jopa 120 000 turkiseläimen lopettamiseen, mutta tauti ehti levitä myös villilintuihin, mikä pahensi tilannetta entisestään. Tämä osoittaa, ettei tautien hallinta tarhoilla ole pelkästään paikallinen ongelma – vaikutukset ulottuvat laajalle ympäristöön ja ekosysteemeihin​​.

Miksi tarhaus saa jatkua?

Turkistarhaus on Suomessa ollut pitkään poliittisesti suojeltu elinkeino. Ala työllistää vain noin 2 000 henkilöä, mutta sen poliittinen painoarvo ylittää sen taloudellisen merkityksen moninkertaisesti. Vuosikymmenten lobbaus ja maatalouspolitiikan tuet ovat tehneet siitä rakenteellisesti suojellun instituution, jota poliitikot eivät uskalla haastaa.

Animalian raportti nostaa kuitenkin esiin, että ala ei ole taloudellisesti kestävä ilman valtion tukea. Lisäksi kuluttajien asenteet ovat muuttuneet: EU:ssa 70 % kansalaisista kannattaa turkistarhauksen kieltämistä. Kansainvälisesti markkinat ovat supistumassa, ja turkiksen kysyntä hiipuu. Miksi pidämme kiinni elinkeinosta, joka on sekä riskialtis että vanhentunut?​

Milloin ala näkee loppunsa?

Turkistarhaus jatkuu Suomessa, koska riskejä aliarvioidaan ja vaihtoehtoja vähätellään. Mutta kuinka monta zoonoositartuntaa tarvitsemme ennen kuin ymmärrämme, että ala on terveysriski niin eläimille kuin meille ihmisillekin?

Turkistarhauksen kieltämisen ei tarvitse tarkoittaa turkistarhaajien hylkäämistä. Siirtymävaiheessa valtio voisi tarjota heille tukea koulutukseen ja uusiin elinkeinoihin, kuten kasvipohjaiseen tuotantoon tai kestäviin biotalouden aloihin. Tämä olisi paitsi eläineettinen myös kansanterveydellinen ja taloudellinen ratkaisu.

Kysymys ei ole enää vain siitä, mitä voimme tehdä turkiseläinten hyvinvoinnin eteen. Kysymys on myös siitä, mitä olemme valmiita tekemään oman turvallisuutemme ja yhteiskuntamme tulevaisuuden vuoksi.